Lisää lapsia?

Tuleekohan meille lisää lapsia? Tämä ajatus on seuraillut mielen vieressä jo pidemmän aikaa. Ainakin kolme vuotta. Ehkä synnäriltä asti.

Vaikka mun teksteistä varmasti käy ilmi, on vauva-arki ollut välillä rankkaa univajeineen ja "kuka mää edes oon" -kriiseineen, oli vauvaelämä ensisijaisesti ja eniten aivan ihanaa. Oikeasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä tunsin olevani roolissa, joka tuntuu omalta. Olen ollut sinkku, tyttöystävä, vaimo, työkaveri, ystävä, opiskelijajärjestöaktiivi, sisko, luottohenkilö ynnämuuta. Äitinä mä ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän millainen olen, mitä teen ja miksi. Vaikka välillä rimpuilenkin. Vaikka olen välillä epävarma. Silti olen nyt roolissa, joka sopii mulle parhaiten, josta nautin eniten.

Vaikka olin raskausaikana aivan jäätävän pahoinvoiva, väsynyt ja hermot riekaleina, oli ihanaa olla raskaana. Vaikka synnyttäminen oli... no, synnyttämistä, sanoin jo laitoksella että haluan tulla tänne uudestaan (silloin Ukkonen katsoi mua ilmeellä, jota en ole nähnyt ennen enkä sen jälkeen – katseen sisältö oli suunnilleen että nyt se on oikeesti seonnut lopullisesti, taidan ottaa tämän vauvan ja lähteä vähän juttelemaan tuonne kanslian puolelle). Mutta ihan oikeasti. Synnyttäminen oli aivan järisyttävän upea kokemus. Haluaisin tehdä sen uudestaan.

Ja ne ensimmäiset viikot pienen uuden ihmisen kanssa. En kestä. Haistan vastasyntyneen tuoksun nytkin. Eihän se ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, eihän?

Olen aina halunnut paljon lapsia. Ehkä neljä tai viisi. Olen halunnut olla äiti jo teininä, odottanut että olisin tarpeeksi kypsä äidiksi ja löytäisin sopivan kumppanin. Olin varma, että perustan perheen nuorena, ehkä jo opiskeluaikana. Toisin kävi. Elämässäni oli pitkiä ja vakiintuneita parisuhteita, mutta en onnistunut löytämään sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut perustaa perheen. Ehdin jo tehdä surutyöni siitä, etten ehkä koskaan saa omia lapsia. Sitten elämään tuli Ukkonen, ja joitain vuosia myöhemmin tulin äidiksi, reilusti yli kolmekymppisenä.

Vauvakuume iski ensimmäisen kerran kunnolla, kun Pikkutyyppi oli 9 kuukauden ikäinen. Silti en osannut edes kuvitella, että meille vielä tulisi uutta vauvaa. Vauva oli vielä se edellinenkin. Hämmennyin, kun kohtasin äitejä, joiden lapsilla on vain vähän reilun vuoden tai puolentoista vuoden ikäero. Tuntui oudolta, että elämään mahtuu uusi vauva niin pian. Miten aika riittää, jaksaminen, rahat, tila? Itse en ollut valmis kenenkään muun äidiksi. Halusin antaa sille yhdelle, ensimmäiselle, kaiken mitä mulla on annettavaa. Miten minusta voisi riittää useammalle?

Silti olen aina halunnut lisää lapsia. Halusin jo silloin kun pikkutyyppi oli muutaman tunnin vanha, haluan edelleen. Entä jos en saa?

Mä olen yli kolmekymppinen. Mulla on ollut terveysongelmia, jotka voi hankaloittaa raskaaksi tulemista, lisätä keskenmenon riskiä, aiheuttaa synnytykseen koplikaatioita ja tuoda haasteita jaksamiseen. Me kamppaillaan nytkin voimavarojen riittävyyden, vauva-arjen kuormittavuuden ja uusperheen haasteiden ristitulessa. Kulunut vuosi on ollut todella raskas monista syistä, eikä meillä ole tukiverkostoa, joka ottaisi kiinni kun kaadutaan. Mulla on aivan ihana anoppi, joka auttaa kaiken voitavansa, mutta muuten me ollaan omillamme. Onko mulla edes oikeutta haaveilla useammasta lapsesta?

Ja kyllähän sekin on käynyt mielessä, että kestääkö parisuhde. Sortuuko meidän kahden keskinäinen suhde liian painavan kuorman alle, vai tuleeko meistä yhdessä vahvempia, hioutuuko meidän tiimityö niin lujaksi, ettei sitä kaada mikään? En tiedä. Kun varmuutta ei koskaan ole. Elämästä ei ikinä tiedä.

Mulla on vahva tunne siitä, ettei mun lapset ole vielä tässä. Että joku on vielä tulossa. Yksi vai kaksi, en tiedä. Mutta toivon, etten joudu vanhana harmittelemaan, kun en uskaltanut.

Viimein tuli se päivä kun tuntui, että olen valmis yrittämään uutta vauvaa. Että olen tarpeeksi vahva jaksamaan uudet raskauspahoinvoinnit ja yövalvomiset. Että parisuhde ja uusperhearki on saatu toimimaan niin, ettei uusi lapsi heiluttaisi venettä liikaa. Että olen valmis kestämään sen, mitä sattuu tulemaan. Senkin, ettei uutta vauvaa enää tulisikaan.

Neljäkymmentä kolkuttelee uhkaavasti nurkan takana. Olenko liian vanha? Onnistuuko enää? Entä jos tulee sairautta, surua, suuria haasteita? En tiedä. Ainakin haluan yrittää.

Metsäsynttärit

Pikkutyypin seuraavat synttärit kolkuttelee jo ovella. Löysin arkistosta kaksi vuotta sitten (öhöm) kirjoitetun postauksen, joka on sitten unohtunut julkaista. Tässä siis vihdoinkin ideoita muille metsäsynttäreitä suunnitteleville!

Koska Pikkutyyppi oli taaperona kovin kiinnostunut puista, eläimistä ja kaikesta luontoon liittyvästä, valikoitui kaksvee-synttäreiden teemaksi kuin itsestään metsäsynttärit – siis synttärit metsäteemalla (ei metsässä vietettävät synttärit, vaikka sellaisetkin ois kyllä ihan huippua joskus järjestää). Samalla saatiin ympättyä koristeluihin mukaan äitin suuri heikkous, eli ketut. 

Netin synttäribloggauksia selaillessani meinasin jo vaipua epätoivoon, kun postaukset pursuaa mitä upeampia leivosluomuksia ja upeasti koristeltuja juhlatiloja. Onko lasten synttärit nykyään näin hienoja juhlia, apua! Tokenin järkytyksestä ja totesin, että meidän juhlimistyyli saa luvan olla enemmänkin arkinen ja kotoisa.

En ole kummoinen kotitalousihminen, joten Pikkutyypin mummot riensivät hätiin. Tarjolla oli suolaista piirakkaa sekä perinteinen levytäytekakku itse tehdyllä vaniljakastikkeella ja meidän oman pihan marjoista tehdyllä hillolla. Kakun koristelin suklaalastuilla ja vadelmarouheella, jotka löytyi meidän lähi-ässän leivontahyllyltä – sen jälkeen kun oli etsinyt jotain metsäisiä strösseleitä tai muita kakunkoristeita kolmesta (3!) eri marketista JA yhdestä juhlatarvikekaupasta löytämättä yhtään mitään edes etäisesti metsäteemaan sopivaa.. Kakun kruunasi Woodland-kakkukoriste, jonka tilasin My Dream Day -juhlatarvikeverkkokaupasta. Kävi vähän silleesti, että kun näin tuon kakkukoristeen netissä niin se oli pakko saada. Must se on IHANA <3

Piirakan ja kakun lisäksi tarjolla oli kaurakeksejä, kettukarkkeja ja kaupan mustikkamehua. Ja tietty kahvia ja teetä.

No vähän lähti lapasesta ja tilasin kakkukoristeen mukana pikkuisen muutakin (no kun hei samoilla postikuluilla saa niin sehän on vähä niinkö SÄÄSTÖÄ). Pikkutyypin lahja pakattiin paperiseen kettupussiin. Se oli hänen mielestään aivan hirmuisen ihana, ja niinpä hän oppi syntymäpäivänsä aamuna sanomaan "kettu".

Pahvinen kokoa-se-itse-metsä oli (myönnettäköön) ihan turha, mutta hauska yksityiskohta.

Näin jossain myös kettulautasliinoja, ja nehän oli sitten kans pakko saada (en tiedä mikä juttu mulla on näitten kettujeni kanssa). Tämän satsin tilasin Pop Up Kemut -verkkokaupasta: kettu- ja pupulautasliinat sekä viirinauhat, kettuilmapallot ja pupupillit (sekä pieni yllätyslahja, kiitos Pop Up kemujen väki <3 )

Viirinauhat toi olohuoneeseen tosi ihanasti ja helposti juhlatunnelmaa, ja ne oli sankarille erittäin mieluiset. "Kettu! Pupu!" hän hihkui ja hyppeli innoissaan <3 Ajattelin, että pupuviiriä voi käyttää vaikka pääsiäisenä uudestaan. Harmittelin kun kettupillejä ei löytynyt, mutta pupupillit oli päivänsankarille tosi mieluiset. Juhlapöytään katettiin rennosti oransseja muoviastioita, onhan ne ihan ketunvärisiä.

Sitä aitoa metsäteemaa saatiin havuilla, joita hain omasta kuusiaidasta eteiseen ja juhlapöytään. Synttäriaamuna kävimme myös päivänsankarin kanssa kävelyllä keräämässä käpyjä isoon lasipurkkiin. Pitkä pöytä kasattiin olohuoneeseen. Väriteema, metsänvihreä ja ketun oranssi, jatkui liinoissa.

Kunnon ekoäiti olisi tietysti tyytynyt noihin muutamiin maatuviin ja uudelleenkäytettäviin koristeisiin, mutta tokihan nyt muutama ilmapallo piti ostaa, kun sattuivat marketissa silmään ja alennuksessakin olivat ja ja ja.. Siispä päivänsankarin nimellä varustettuja palloja, "Onnea 2-vuotiaalle" -palloja, kettupalloja ja folionumero.

Juhlat oli rennot ja hilpeät. Kemuihin osallistuivat oman perheen lisäksi Pikkutyypille tärkeitä aikuisia, jotka ihailivat leluja ja heittäytyivät leikkiin tilaisuuden edellyttämällä tavalla. Päivänsankari nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin ja "esitti ohjelmaa" ihan silleen spontaanisti. Kyllä kaksvuotiaat on vaan aika ihania epeleitä <3

Tällä kokemuksella sanoisin, että juhlajärjestelyissä vähempikin touhottaminen olisi riittänyt. Teemaan sopiva kakunkoriste, lautasliinat ja pillit tuo jo mukavasti juhlatunnelmaa, ja viirinauha tai ilmapallot on vielä helppo lisäys koristeluihin. Tärkeintä on kuitenkin kokoontua yhteen ja antaa lapselle aikaa ja läsnäoloa.

Seuraavia synttäreitä odotellessa, arvaatteko teeman: ROAAAAAAR!!!

On siis (korona)kevät. Tai syksy tai mitänäitänyon.

Tämä on siitä hassu blogi, että täällä saatetaan tehdä kevätpostauksia keskellä syksyä. Ihan vaan siks, että mä UNOHDIN keväällä julkaista tän. Enkä edes viime keväänä, vaan TOISSA KEVÄÄNÄ. Ei hyvää päivää. 

Palataan siis puolentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Ne oli hyviä tunnelmia ne. 

Kevät vaihtui jo kesäksi (kaks kertaa, ja sitten vielä syksyksi, toim. huom.), mutta ensimmäinen koronakevät on vielä vahvana mielessä. Vaikka poikkeustila on ollut monelle vaikea ja surullinen, meille kevät toi enemmän hyvää kuin huonoa. Oli aikaa levätä, puuhastella, viettää aikaa yhdessä. Unohtaa kaikki mitä "pitäis". En muista milloin olisin viimeksi nauttinut keväästä niin paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli aikaa ja energiaa puuhailla pihalla, kuljeskella, katsella, haistella kevään tuoksuja. Toissa vuonna samaan aikaan olin juuri tajunnut sairastuneeni vakavaan uupumukseen (siitä lisää täällä) ja lahkeessani roikkui sylinkipeä taapero 24/7. Sitä edellisenä keväänä olin uunituoreen ihmisen uunituore äiti ja istuin tuntikausia sohvannurkassa imettämässä. Sitä edellisenä olin juuri tullut raskaaksi ja yritin selvitä väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa uudesta ja haastavasta työstä. Huh heijaa.

Sitten tuli se erilainen kevät. Kun Pikkutyyppi vetää itse kengät jalkaan ja lakin päähän. Kiipeää taitavasti alas jyrkkiä portaita ja juoksee hakemaan potkupyöräänsä. Potkuttelee pitkin pihaa, tekee hiekkakakkuja, heittää palloa. Istuu isolla kivellä ja ihmettelee ötököitä. Ilmestyy vähän väliä katsomaan mitä minä teen, hakee omat työkalunsa ja alkaa auttamaan. Kastelemme yhdessä taimia, haravoimme lehtiä, kaivamme maata. Toki kaksveen oma tahto kuuluu ja näkyy niin että naapurusto raikaa, ja joudun kasvattamaan lapsen ohella omaa tulista temperamenttiani. Koronakevät kiristi hermoja ja huolestutti. Mutta silti. En muista, että elämä olisi koskaan ollut niin ihanaa.

Ensimmäistä kertaa näin muutakin kuin tekemättömiä töitä ja keskeneräisiä projekteja. Näin, miten ihana paikka tämä kotimme on elää, miten paljosta saan olla kiitollinen. Muuttuivatko elämän olosuhteet, vai muutuinko minä?

Kevät on uusia alkuja, tuolloin enemmän kuin koskaan ennen. Tunsin vahvasti, että alkamassa on uusi aikakausi. Ehkä lempeämpi, ehkä kiireettömämpi. Ehkä korona auttoi muistamaan, mikä elämässä on tärkeää.

Tuosta ensimmäisestä koronakeväästä on jo pitkä aika, mutta tunnelmat ovat samat. Korona ei ole kadonnut, poikkeustila ei ole loppunut. Minussa elää edelleen vahva tunne siitä, ettei entiseen elämäntyyliin ole paluuta. "Sitku" elämään ei ole varaa, eikä itsensä ylikuormittamiseen ja loppuunpalamiseen. Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.

– meiramiina

Vaaperon ja taaperon kestovaipatus: taskuvaipat

Kävin läpi tekstiluonnoksiani ja löysin yli vuoden takaisen kirjoituksen kestovaipatuksesta. Laitetaan ny viiveellä eetteriin, niin ei mene hukkaan tämäkään sepustus! Kuvat on lainattu aiemmasta postauksesta, nämä vaipat kun on pakattu jo aikaa sitten varastoon. Tässäpä tulee – aloittakaamme päivän äitisyyllisyysannoksella:

Oih ja voih, minä huono äiti ja epäekologinen ihminen! Kestovaippailumme oli muutaman kuukauden lähes kokonaan tauolla, koska elämä ja väsymys. Kieriskelen henkisesti tervassa ja höyhenissä. No ei vaan: oikeasti yritän muistaa, että joka ikinen likainen kestovaippa tarkoittaa yhtä vähemmän kaatopaikalla tai jätteenpolttolaitoksessa. Jokainen jaksamisensa mukaan ja muistetaan se armollisuus jooko.

No mutta: nyt olemme palanneet takaisin kestoiluun. Pikkutyypperöinen on nyt 10 kk vanha. Jos totta puhutaan, ajattelin kestoilun muuttuvan ällöttävämmäksi iän ja kiinteiden ruokien lisääntymisen myötä, mutta toisin kävi. Pikkuvauvathan kakkivat hyvin eri tahtiin, toiset kerran viikossa ja toiset 7 kertaa päivässä – meidän vauva edusti jälkimmäistä mallia. Nyt kun hän syö kiinteää ruokaa, ei vaipassa ole haisevaa tavaraa kuin aamulla. Pissavaipat eivät edelleenkään haise kuin vasta useamman päivän säilytyksen jälkeen. 

Tähän saakka olen hehkutellut sisävaippa + villahousut -yhdistelmän ihanuutta. No se rakkaus tuli tiensä päähän, kun vauva oppi kääntymään ja konttaamaan. Yritäppä pukea karkuun konttaavaa oman tahtonsa löytänyttä maailmanvalloittajaa ilman että joku alkaa itkeä tai saa raivarit, niin ymmärrät.

Nopeus on siis valttia, kun vauva alkaa liikkua. Ja siksi taskuvaipat on erittäin kivoja. Taskuvaippaan laitetaan imu, jonka jälkeen sitä voi käyttää kuin kertsiä. Valmiiksi täytetty taskuvaippa ei kaipaa kuorikerrosta, vaan sen päälle voi pukea tavalliset vaatteet.

Niin kauan, kun vauva pysyi edes jollain tasolla vaakatasossa vaipanvaihdon ajan, tykkäsin eniten tarrallisista taskuvaipoista – ne on mun mielestä nopeampia sulkea kuin nepparivaipat. Kun aloittelimme taskuvaippavaihetta, oli mun ihan lemppareita Rhymetime ja Pilvi -taskuvaipat (alla olevan kuvan vihreä ja valkoinen vaippa). Niitä on ollut äitiyspakkauksissa, joten löysin niitä tosi hyväkuntoisina ja jopa käyttämättöminä tosi halvalla ja ilmaiseksi.

Kun vaapero oppi seisoskelemaan, alkoivat kätevimpiä olla sellaiset kestot, jotka voi kiskaista päälle housuvaipan tapaan – eli nepparitaskuvaipat. Suljin nepparit ennen pukemista ja vetaisin vaipan vauvan päälle kun hän seisoi mua tai sohvaa vasten. Joskus hän saattoi jopa malttaa istua sylissäni sen aikaa, kun puin vaipan.

Kun kirjoittelin yllä olevaa, oli käytössä pääosin M-kokoiset vaipat: alle vuodessa siis kahlattiin koot NB-M. Sittemmin vaaperosta on tullut taapero ja leikki-ikäinen. Jossain vaiheessa laiskistuin ja aloin käyttää pääosin kertsejä, mutta kestovaipat on kuitenkin olleet jossain määrin käytössä kertsien rinnalla koko ajan. Nyt pikkutyyppi on jo 2-vuotias. Hän on opetellut pottahommaa jo pitkään, mutta toistaiseksi vauhti on niin kova, ettei hän juuri ehdi istuskella. Vaippoja siis kuluu edelleen. Kertakäyttövaipoissa olemme päätyneet kotimaisiin Muumi-vaippoihin, kestovaippa puetaan lähinnä silloin, kun touhutyyppi itse tuo sellaisen kaapista. Yövaipan päälle puetaan edelleen usein villahousut, jotta mahdollinen ohivuoto ei pääse vaatteisiin ja lakanoihin asti. Suosittelen lämpimästi. Villahousut myös lämmittävät talvisin meidän viileässä makkarissa, jonka nurkissa on, öh, sanoisinko "tehostettu ilmanvaihto".

Sellainen on ollut meidän kestovaippataival tähän saakka. Jäljellä taitaa olla enää harkkahousuvaihe. Sniif. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että kukin tyylillään eikä se ole niin justiinsa. Kestovaipatuksessa eikä elämässä <3

Mites teillä?

– meiramiina

Pääsiäiskorttien askartelua taaperon kanssa

Elämme hurjaa aikaa koronakriisin keskellä. Vaikka huoli on läsnä päivittäin, yritän suunnata energiani perheaikaan ja keskittyä siihen, mikä elämässä on hyvää. Niin kuin vaikka se, että kerrankin on aikaa askarrella 2-vuotiaan kanssa. Tadaa, tässä pajunkissakortit:

Inspiraationa toimi Pikku Kakkosen pajunkissakortin ohje. Hommaan tarvitaan minimissään valkoista sormiväriä, kartonkia, ohut tussi ja liimaa tai kaksipuolista teippiä. Ohje on varmasti kiva vähän isomman lapsen kanssa, mutta kyllä kaksivuotiaankin kanssa onnistuu, kun vähän soveltaa. Näin me sen teimme:

1. Otetaan yksi taapero, valkoista sormiväriä ja keväisen väristä paksua paperia.

2. Laitetaan lapsen sormenpäihin siveltimellä valkoista väriä.

3. Yritetään saada muksu painamaan sormenjälkiä paperille, vaikka hän haluaa maalata siveltimellä. Luovutetaan ja päätetään, että äitin sormenjäljet saa kelvata.

4. Huomataan, että lapsi on unohtanut siveltimen ja matkii äitiä eli painaa sormenjälkiä paperiin. Yritetään olla kommentoimatta, kun taapero taiteilee.

5. Todetaan, että kaikki paperit ja lapsi ovat täynnä valkoisia länttejä.

6. Harhautetaan taapero sopivana hetkenä käsi-, naama- ja hiuspesulle.

7. Pestään sormivärit pöydästä, tuolista, lattialta, koirasta ja verhoista.

8. Jatketaan askartelua illalla kun lapsi on saatu nukkumaan.

Lopulta paperille siis saatiin kuin saatiinkin sekä äitin että lapsen sormenjälkiä ja vähän muitakin valkoisia länttejä. Seuraavaksi otin mustan tussin ja piirtelin pajunkissoille oksat. Tässä vaiheessa huomasin, ettei ne läntit haittaa yhtään mitään,  lopputulos on tussailun jälkeen yllättävän siisti. Mitään ei haittaa myöskään se, että valkoiseen sormiväriin on sekoittunut muita värejä (kuten Ukkonen totesi, eihän ne oikeatkaan pajunkissat vitivalkoisia ole vaan enemmänkin harmaita).

Kortti olisi ollut ihan nätti jo näinkin:

Halusin kuitenkin lisätä reunuksen ja väriä, kas näin:

Ja koska musta terästää kaiken, tuli viimeiseksi vielä korttipohja:

Kiinnitin kerrokset toisiinsa kaksipuoleisella teipillä. Liimakin käy, mutta suosittelen lämpimästi teippiä. On huomattavasti siistimpää hommaa.

Siinäpä se! Reilu kymmenen korttia, jokainen vähän erilainen. Taakse kirjoitin lapsuuteni tutuimman virpomislorun – koska virpomaan ei nyt lähdetä, toimivat nämä kortit samalla "etävirpomisena".

Oli tosi kivaa touhuilla kaksveen kanssa sormivärien parissa, ja korttien jatkojalostus oli äitille mieluista omaa aikaa. Ensi vuonna kokeilemme ehkä peukkutekniikalla toteutettuja pupuja  (samassa jutussa myös kaksi erilaista versiota pajunkissakortista), koko kädellä painettuja pupukortteja tai tipuja, jotka syntyvät piirtämällä yksityiskohdat keltaisen ympyrän päälle. Onko sinulla hyviä vinkkejä taaperon kanssa askarteluun?

Levollista pääsiäistä jokaiselle. Pysykää turvassa ja terveenä <3

– meiramiina

TSI: virkattu unipupu vauvalle

Sukuun on saapunut uusi pieni ihminen. Halusin tehdä hänelle jotain hypisteltäväksi, maisteltavaksi, ihmeteltäväksi. Aino ja tuhmat luistimet -blogissa näin aivan ihanan unirievun ja linkin tähän Youtube-ohjevideoon. Pupun pään virkkasin tällä Novitan ohjeella (samasta linkistä löytyy ohje kokonaiseen pupuun ja nalleen).

Pupun ilmeeseen en ole ihan tyytyväinen, mutta olkoon tällainen kaihomielinen pupunen. Tähteä oli tosi kiva virkata – kun periaate tulee tutuksi, on sitä tosi helppo virkkailla vaikka töllötintä katsellessa. Ajattelinkin tehdä omalle taaperoiselle jämälangoista tähtipeiton.

– meiramiina

Uupumus

Olenhan minä tainnut kertoa, että ihanaan vauvavuoteen mahtui myös väsyä ja ristiriitoja. Sitä kuuluisaa "kaikenlaista". Ihan en silti itsekään ymmärtänyt, kuinka suureksi vuoreksi vaikeudet olivat kasautumassa. Minä sairastuin uupumukseen. Kävin niin synkissä vesissä, että pelkäsin etten löydä takaisin pintaan. Täältä minä nyt kuitenkin tulen, takaisin elämään, takaisin iloon ja valoon.

Vauvavuoden ensimmäiset kolme kuukautta kuluivat suloisessa kuplassa. Sitten aloin upota niin pohjattoman syvään väsymykseen, ettei vauva-arki enää sitä selittänyt. Vaikka olisin nukkunut hyvin, olin silti jatkuvasti väsynyt. Pinna oli kireällä, olin hermostunut ja ärtynyt, minulla oli jatkuva nälkä ja jano. Söin koko ajan, mutta raskauden aikana kertyneet 20 lisäkiloa putosivat hetkessä ja olo tuntui riutuneelta. Kesähelle tuntui niin ahdistavalta etten pystynyt juuri oleskelemaan ulkona ja aurinko häikäisi niin että silmiin sattui. En jaksanut kävellä muutamaa sataa metriä pidemmälle ja hengästyin käydessäni postilaatikolla. Kun aloin saada muitakin epämääräisiä silmäoireita ja meinasin muutaman kerran pyörtyä istualleni, tajusin viimein hakea apua. Oireiden syyksi paljastui kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi.

Hypertyreoosin vuoksi elimistö käy koko ajan ikään kuin ylikierroksilla: sydän lyö liian nopeasti, suolisto toimii liian kiireellä, kaikessa tekemisessä on liikaa tehoa. Ihan kuin koko kroppa ja mieli olisi koko ajan äärimmäisessä stressitilassa. Jälkikäteen ajateltuna kaikki touhuamiseni oli pakonomaista, enkä osannut rauhoittua lepäämään. Maailmanlopun meininki vei kaikki voimat, ja väsyin totaalisesti pienestäkin voimanponnistuksesta.

Olin siis väsyneempi kuin koskaan. Olisimme tarvinneet kipeästi apua, mutta yritimme selvitä arjen rutiineista kahdestaan. Odotimme, että lääkitys alkaa vaikuttaa. Valvoimme yöhulinoivan vaaperon kanssa. Väsyimme. Riitelimme. Pintaan nousivat koko tähänastisen parisuhteemme käsittelemättömät kipupisteet, uusperheen haasteet, lapsuuden traumat ja menneen elämän painolastit. Jouluna tajusin, että olen rypenyt kuukausia väsymyksen, katkeruuden, pettymyksen ja surun välimaastossa. Ihana, iloinen, valoisa lapseni oli elämän ainoa hyvä asia. Jaksoin hoitaa lasta, leikkiä ja laulaa, silitellä ja sylitellä. Mitään muuta en jaksanut. Asiat alkoivat olla niin solmussa, etten tiennyt saanko niitä koskaan enää avattua. Ensimmäistä kertaa ajattelin, ettei meistä ole tähän.

Perhekerhossa työntekijä kysyy, mitä meille kuuluu. Kyyneleet nousevat silmiini. Pyyhkäisen ne pois. Ei kai tässä kummempaa, on nyt vaan ollut vähän kaikenlaista. No? Hitaasti alan kertoa. Asia kerrallaan. Että sellaista kaikkea, ei elämää kummempaa. Kuule, tarvisitteko te nyt apua? Jos perhetyöntekijä tulisi käymään, hoitaisi vauvaa niin saisit levähtää? Jos soitan heti ja sovin sun puolesta ajan? Joo. Soita vaan.

Seuraavana päivänä perhetyöntekijä tulee. Tuttu ihminen jo äitiryhmästä. Kysyy, mitä kuuluu. Kuuntelee ja ymmärtää. Hoitaa vauvaa. Käy seuraavallakin viikolla. Ja sitä seuraavalla. Ensin vain nukun, myöhemmin jaksan jo hoitaa pieniä askareita. Joka kerralla jutellaan vähän. Puhutaan lapsen kehityksestä, kasvattamisesta, äitiyden haasteista ja nykymaailman paineista. Äitien yksinäisyydestä, vertaistuesta, tunteista ja rutiineista. Uhmaiästä ja pottaharjoittelusta. Saan viimein jakaa äitiyttä, seurata lapseni kasvua yhdessä toisen äidin kanssa, nauraa yhdessä vaaperon hassuille puuhille. Elämänilo palaa.

Kerromme tilanteesta läheisille. Opettelemme puhumaan vaikeista asioista, opettelemme pyytämään ja vastaanottamaan apua. Molempien äidit käyvät auttamassa, tuovat tullessaan kassillisen ruokaa, tiskaavat ohimennen tiskit ja vievät mennessään roskapussit. Kaukana asuvat ystävät alkavat soitella useammin. Hetken kaikki on valoisampaa.

Käyn säännöllisesti verikokeissa ja kilpirauhasarvoni alkavat normalisoitua. Mieli ei kohene samaa tahtia kuin veriarvot. Pian hypertyreoosi on kadonnut, mutta jäljellä on henkinen uupumus, pelko sairauden uusimisesta, yksinäisyys, suru ja turhautuminen. Neuvolassa kerron, että tarvitsen keskusteluapua. Saan ajan neuvolapsykologille. Olen ahdistunut ja masentunut. Alan saada voimakkaita ahdistuskohtauksia. Karsin menoja, välttelen ihmisiä, en vastaa puhelimeen, en jaksa tavata ketään.

Pystyn päästämään lähelleni vain muutaman ihmisen. Yksi heistä on Pikkutyypin kummitäti, joka tuo tullessaan pullaa ja auringon. On sataprosenttisen läsnä kummilapselleen, istuu olohuoneen lattialla ja rakentaa palapeliä, kuuntelee pää kallellaan vaaperon selittäessä Tärkeää Asiaa. Tuli niin levollinen olo, että nukahdin. On muitakin onnen hetkiä. Eno ja täti hiekkalaatikon reunalla. Emme ole yksin. Minä selviän.

Alamme harjoitella uudenlaista elämää. Muokkaamme arkirutiineja toimivammiksi, jaamme vastuuta uudella tavalla, karsimme elämästä stressaavia asioita ja ihmisiä, vedämme rajoja meidän ja kuormitustekijöiden väliin. Opettelemme tukeutumaan toinen toisiimme, ilmaisemaan tarpeita ja toiveita, näyttämään tunteita kaikessa kirjossaan. Tunnistamme kipupisteitä ja kompastuskiviä. Välillä kompuroidaan, välillä sohaistaan vahingossa juuri siihen hermoon, joka saa mielenrauhan järkkymään. Pikkuhiljaa mieli rauhoittuu. Elämä alkaa tuntua normaalilta, tavalliselta, paremmalta.

Opettelemme edelleen. Elämässä on kuitenkin taas iloa, naurua ja valoa.

Pidä itsestäsi huolta <3

– meiramiina